 |
| Miisa- muistonalle ja lempikukkani metsätäti |
Teiden varret, peltojen ja metsien reunat kasvavat luontaisesti ja villisti kymmeniä eri kasveja.
Tämän kevään kampanja "Suojele pörriäistä" on paikallaan.
Että jos pikkuisen kaistaleen jättää sieltä pihan reunalta niittämättä, eli ajamatta
ruohonleikkurilla matalaksi, niin kaikki hyönteiset tykkäävät ja viihtyvät.
Täällä maaseudulla niitä pörriäisten rakastamia kukkaniittyjä on tarjolla yllin kyllin.
Minä olen jo monena vuotena esittänyt toiveen meidän oman tien varren niittäjälle,
että niitetään vasta loppukesästä...
Ja pihapiirissä riittää tilaa niittykukille, jotka niitän vasta loppukesästä pois.
Mutta ne vieraslajit!!!
Pahimpana näillä seuduilla on lupiini.
Lupiini ei kuulu Suomen luontoon ja nyt se on oikein virallisesti määrätty hävitettäväksi -
kurtturuusun ja muutaman muun leviävän vieraslajin ohella.
Lupiinin olen määritellyt yhdeksi paholaisen keksinnöksi. Sitä se todella on.
Kuka ihmeen pöljä on sen Suomeen siirtänyt...
Minä vihaan sitä niin, että vaikka kuinka joku ylistää sen kauneutta, niin en todellakaan sitä näe.
Se, joka sitä suuresti ihailee, voisi verrata meidän omien luonnonkukkien kauneutta lupiiniin!
Edellinen sukupolvi toi lupiinia meidänkin pihaa "kaunistamaan", ja jossain vaiheessa sen kasvun
rajoittaminen karkasi käsistä. Kukkapenkissä sitä ei ole ollut enää vuosikymmeniin,
mutta pihapiirin laitamilla kyllä.
Olen tehnyt sen torjuntaa ja hävittämistä vuodesta toiseen ja uskon, että kun vielä sitkeästi jatkan,
niin pääsen siitä lopullisesti eroon.
Tänä keväänä ja kesänä olen muutaman päivän välein käynyt vihaamassa sitä lapion kanssa.
Lupiinilla on ihan jumalattoman syvä ja vahva juuri, se ei pienestä siis säikähdä.
Jos se taintuisi niillä prkleillä, mitä olen päästellyt, niin se olisi jo aikaa sitten kadonnut...
Iso taimisäkki keräämiäni lupiinin juuria ja kukintoja on menossa hävitykseen.
Ja aina löytyy uutta kasvua...
Otin lupiinin hävittämisen tehtäväkseni myös maantien varresta,
kahta puolta meille kääntyvän tien risteystä.
Olen vetänyt lupiinit matalaksi raivaussahalla kaksi kertaa. Kolmannella kerralla keräsin kukkavarret, jotka vain puskivat pystyyn kahdesti leikatuista puskista!
Kukkavarsia nousee edelleen; eli työ ei ole tältäkään kesältä vielä ohitse.
Enkä kysynyt keneltäkään lupaa, eikä kyllä kukaan ole tullut kyselemäänkään...
Mutta ilman lupiinien hävittämistä ne alkaisivat kohta levitä minun metsään siinä tien vieressä.
Lupiini on siis typensitojakasvi; juuren nystyröillä se sitoo maahan typpeä muuttaen kasvupaikkaa
rehevämmäksi; jolloin sen syrjäyttämät, meidän omat niittykasvit eivät enää viihdykään siinä.
Niittykukat tarvitsevat niukan ja vähäravinteisen maan kasvaakseen.
Mieluummin katselen meidän omia, kauniita kukkia!
Tyttären kanssa laskettiin maantien varren niittykukkia, ja niitä oli kymmeniä, kymmeniä.
Päivänkakkara, harakankello, peurankello, kissankello, mäkikuisma, poimulehti, nuokkutalvikki,
kissankäpälä, horsma, ruusuruoho ja niin edelleen, ja niin edelleen.
Että semmoista kesäpuuhaa!
Asiantuntijat ovat sanoneet, että taistelu lupiinia vastaan on jo hävitty. Se on varmasti totta.
Ja Suomen teillä liikkuessa sen kyllä huomaa; läpi maan tien varret ovat täynnä lupiinia.
Ei riitä enää ihan pienet talkoot.
Mutta jos tämän oman lähitien seudun saan lupiinivapaaksi, niin olen tyytyväinen!
Jatkan taistelua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti