Näiden hirsien alla

Jokapäiväinen ilo ja mielenrauha.
Näiden tuvan tummien kattohirsien alla.
Pieni ja iso asia.

Tytär silmäili aamupalallaan kattoa kohti
ja kynttiläkruunun puolukanvarpuja.
Kyllä, ne olivat jo Jouluna siinä!
Sanoi, että tuostahan saisi kuvan johonkin
sisustusblogiin...
Tässäpä tämä nyt sitten!

Tammikuu alkaa olla eletty.
Käännetään seuraava kalenterin sivu.
Aika tavalla keväinen ilma ja maisema!
Luonto puhdistautui lumesta lämpöasteiden siivittämänä.
Kohti helmikuun heleitä!

Eteenpäin, sanoi mummo...

Rätei ja lumpui;
eilisen päivää taivaalta.
Mistä sitä riittääkin tippumaan!
Ei ole lumeton tämä talvi enää, ei.
Tien auraajille on töitä ja
lapion kanssa heiluville myös.
Aurino ilostutti tänä aamuna
kirkastaen tämän valkoisuuden.
Eikun eteenpäin, sanoi mummo lumessa!

Lunta kainaloita myöten

Pari viikkoa sitten lunta oli
Konstan kainaloihin asti!
Silloin riitti saappaan varret, nyt voi jo tehdä tiukkaa.

Eilen pyrytti lunta koko päivän.
Kieputti, pyöritti, puhalteli vaakasuoraan ja poikittain.
Ihan liikunnan kannalta tein lumityöt kolme kertaa...
Lunta tuli aina vaan lisää.
Upsistahuijaa!
Polut metsässä ovat hävinneet.
Mutta eiköhän ne jalanjäljet sieltä taas löydy,
kun alkaa vain tepastelemaan!
Napakka pakkaskausi ohi ja mittari huutelee jo
lämpöasteita...
On tämä vaihtelevaa.

Kallioimarre kumartaa talvelle.

Talven viherrys.

Lumen puristuksessa?
Pakkasen otteessa?
Kasvin syleilyssä?
Kesää se kuitenkin jo odottaa...

Haalarikansaa

Meikäläisen työasuna oli navettatöissä
yleensä haalari. Semmoinen perusankea sininen.
Kätevä ja asiallinen, ei ollut selkä paljaana.
Se toimi roiskesuojana kengän varresta kaulaan asti.
Niitä oli muutama, osa päällä, osa pesussa.

Metsähommissa on oltava omat suojavarusteet.
Moottorisahan kanssa viiltosuojahousut, turvasaappaat jne.
Raivaussahalla touhutessa pärjää kelin mukaisella varustuksella.

Mutta nämä opiskelijaporukan haalarit,
ne on jotain ihan muuta.
Niissä on koko opiskelijan elämä.
Yleensä haalarin sisäpuolella.
Joskus myös ulkopuolella.
Ja haalareitten pesuhan on kuulemma ehdottomasti kielletty.
Haalarin väri on tärkein.
Siitä tietää, kenen joukoissa seisot.
(Pohjaväriä hiukan pilkahtelee merkkien alta.)

Nuorin haalari Joensuusta.
Biologinen.

Haalari on kokoa XXXXL.
Mahtuu. Vaikka kaksi poikaa samaan haalariin.
Haarat roikkuvat jossain polvissa.
"Ei sitä oo tarkotuskaan pitää muuten,
kuin vyötärölle solmittuna..."
Hmmmm....

Merkkien ompelua riittää.
Se on tarkkaa puuhaa.
Ne merkithän ommellaan siis käsin.
Ei mitään konehommaa.
Olennainen osa opiskelua siis!
Karhulangalla kiinni ja pitäisi pysyä.
Merkeissä löytyy, laidasta laitaan.
Kaikkia ei ihan punastelematta kykene katsomaan...

Sisarushihat.
Ainutlaatuisen tyylikkäät ja yksilölliset!
Muutamana kesänä poika ja tytär vaihtoivat "sisarushihat".
Melekosen hauska tuokio oli se!
Kyllähän se äiti neuvoi, että tuosta vaan poikki
ja sitten tästä ommellaan...
Poika pitempään merkkien ompelua harjoitelleena
sai ompeluksensa ensin valmiiksi.
Alkoi kuulumaan mahdoton nauru:
Ommeltu hihan kappale oli nurinpäin!
Ja kun sisko sai omansa valmiiksi; sama homma!
Päättivät, että näinhän niitten pitikin tulla...
Varsinaiset sisarushihat!
Taisivat väärälle puolelle jääneet merkit
siirtää kuitenkin päällyspuolelle näkyviin.

Miun lapsuuden kurahaalari.
On nimittäin tyyliä!
Ja edelleen ihan ehjä, mitä nyt
lahkeensuiden kuminauhat on poistettu.

 Kätevät kiristyssoljet.

Laatua.
Esikoisellani kokeilin tätä haalaria aikoinaan,
ihan vain nostalgian vuoksi!
Materiaali ei ole enää-,
tai liekö koskaan ollutkaan; mitään joustavaa ja mukavaa.
Aika jäykkistä ja kankeaa.
Antiikkia, antiikkia!

Nallet hangessa

Nallet ehtivät, kuin ehtivätkin
tuulettamaan turkkiaan pakkaspäiväksi hangelle.
Eivät vastustelleet ollenkaan.
Sinne lentelivät onnessaan, miten sattuivat!
Ja miulla oli hauskaa...

Lumikylpyjä!
Monen tunnin ulkoilun jälkeen sisälle marssi
reippaita ja raikkaita nalleja
turkeistaan lunta puistellen...

Toimittaja sanoi radiossa,
että aika monella pihalla näkyi pakkaspäivinä
vuodevaatteita tuulettumassa.
Miten monella pihalla on nallet hangessa?!

Tyylissä löytyy...

Knuuti

Reetrikki

 Pontus ei suostunut riisumaan helmiään!

 Nuuti

 Wilhelm

 Eevert

 Miihkali ja Muisto

 Konsta

Nikodemus

 Lämmittelemässä ja sulattelemassa jäisiä niveliä.

Viiru asettui nallejen viereen.
Onkohan se yksi niistä?

Jollotusta

Mistä se tammikuu on saanut nimensä?
Tammi?
Puu.
Vahva, voimakas, kestävä ja ylväs.
Semmoinenko on tammikuu?
Onhan sen oltava.
Koko vuoden alku on tammikuun varassa.
Eipä sen passaa horjua ja nöyristellä.
Pitää vain jämäkästi mennä eteenpäin
päivä kerrallaan.

Yhtä jollottamista koko tammikuu!
Ainakin, kun on puhellut asiasta ystävien kanssa.
"Kunhan tästä tammikuun jollottamisesta päästään...!"

Vähän kaksipiippuinen juttu.
Takana on joulunalussäpinät.
Aloitetaan alusta koko vuoden urakka.
Miulla tammikuu on aina ollut semmoinen
hengähdyskuukausi.
Pikkuisen levähtäen mennään.
Kerätään voimia.
Tavallaan jollotusta.

Mutta mukavaa ja nautittavaa.
Ehdottomasti.
Pakkaspäivät ovat pistäneet liikkeelle
vanhanaikaiset talon tavat;
tekstiilit ulos pakkaseen!
Tekee niillekin niin hyvää.
Nalletkin pitäisi vielä ulkoiluttaa...

Tässä on Justus, ystävän valmistama nalle.
Nappisilmä, hurmuri, karhunpentu.
Se vieraili meillä pikaisesti Joulun alla.

Nallentekokin käynnistyy taas pikkuhiljaa.
Olen jo lämmitellyt tehdasta käyntiin!
Eilen aurinko houkutteli kaivamaan
uuninlämmityksen ohessa nallekarvat esille.
Ja niinpä on yhden nallen osat leikattu valmiiksi!
Kaiken varalta, jos se inspiraatio iskee...

Pakkanen, siitä suomalaiset tykkää...

Voe hyväne aeka, kaekenlaesta, sanois Lovviisa- mummo.
Näitä pakkasia!!
Eilen illalla ajelin kyläteitä,
noukin peltoaukean reunasta kaverin kyytiin
kokoukseen mennessäni.
Auton lämpö (=kylmä) mittarista seurasin
pakkaslukemia; lähtiessäni meillä näytti -27,
naapurin pihalla jo -30.
Palatessa lukema hipoi välillä -33,
ja meilläkin -32.
Taisi siitäkin vielä koveta yötä kohti.

 No jaa.
Sisällä terkenee, kun lisää villasukkia jalkaan,
ja lämmittää hartaasti uuneja.
Mietittiin, kumpi ompi parempi;
pakkasta se 33, vai kesällä hellettä 33!
Lehmänhoitajat olivat sitä mieltä, että
pakkanen on kuitenkin parempi!

Mutta tulkoon kesällä lämmintä,
met kestämmä sen!
Luonto on kaunis, nautimme siitä.

Muistan isän kertoneen nuoruusvuosiensa pakkasista.
Kun hän Lieksassa silloilla kulkiessa
ei ollut pystynyt kävelemään, kuin takaperin.
Oli ihmetellyt, miten voi olla niin kivuliasta kulkea.
Syy oli selvinnyt: pakkasta -45!

On yksi "jätkien" sanonta kovasta pakkasesta,
mutta jääköön se kertomatta...

Poika oli saunareissulla käynyt ulkona
vähän moshaamassa,
pitkistä hiuksista kuului ääni: kili-kali-kili-kali!

Ja onhan se mukavaa, kun kelit taas lauhtuu;
niin kahdenkymmenen asteen pakkanen
tuntuu lypsylämpimältä maidolta!

Päivän metsäannos

Sanoinko mie joskus,
että anna meille
meidän jokapäiväinen metsämme?

Se on niin totta.
Jokapäiväistä.
Pakkasessakin, lumessakin.
Tarpoa tuttua polkua pitkin.
Sitä, josta tietää jokaisen kiven ja juurakon,
jokaisen mutkan ja kumarrettavat kuusenoksat.

Sinne mie vain menen.
Haluan.
Tarvitsen.

En kaipaa tohtorinväitöksiä tutkimuksesta,
että "metsä auttaa jaksamaan".
Miulle riittää tämä jokapäiväinen,
oma kokemukseni.
Elämiseni elinehto.

Enkä ole siellä yksin.
Vaikka talvisessa metsässä onkin kovin hiljaista;
kyllä siellä jossain aina joku tintti tervehtii.
Orava naksuttaa korkeuksissa,
jänis on jo ehtinyt laittaa päänsä piiloon...
Jälkensä ovat hangelle jättäneet muutkin metsäläiset:
Kettu, metsäkauris, joskus myös ilves.

Käveleksin.
Istun kuusen juurella.
Kuuntelen metsää.
Ja itseäni.

Metsä on antanut mielenrauhan ja jaksamisen,
ainakin tähän asti.
Ei ole niin syvää mustaa ollut,
etteikö se olisi toiminut...
Kuuset kuuntelevat hiljaa.
Hiljaisuutta tai suoraa huutoa.

Nämä Konstan ja Muiston metsäkuvat vähälumisesta Joulun seudusta.

Metsävoimalla eteenpäin.
Kohti huomisia ja uusia haasteita.