yleensä haalari. Semmoinen perusankea sininen.
Kätevä ja asiallinen, ei ollut selkä paljaana.
Se toimi roiskesuojana kengän varresta kaulaan asti.
Niitä oli muutama, osa päällä, osa pesussa.
Metsähommissa on oltava omat suojavarusteet.
Moottorisahan kanssa viiltosuojahousut, turvasaappaat jne.
Raivaussahalla touhutessa pärjää kelin mukaisella varustuksella.
Mutta nämä opiskelijaporukan haalarit,
ne on jotain ihan muuta.
Niissä on koko opiskelijan elämä.
Yleensä haalarin sisäpuolella.
Joskus myös ulkopuolella.
Ja haalareitten pesuhan on kuulemma ehdottomasti kielletty.
Haalarin väri on tärkein.
Siitä tietää, kenen joukoissa seisot.
(Pohjaväriä hiukan pilkahtelee merkkien alta.)
Biologinen.
Mahtuu. Vaikka kaksi poikaa samaan haalariin.
Haarat roikkuvat jossain polvissa.
"Ei sitä oo tarkotuskaan pitää muuten,
kuin vyötärölle solmittuna..."
Hmmmm....
Se on tarkkaa puuhaa.
Ne merkithän ommellaan siis käsin.
Ei mitään konehommaa.
Olennainen osa opiskelua siis!
Karhulangalla kiinni ja pitäisi pysyä.
Merkeissä löytyy, laidasta laitaan.
Kaikkia ei ihan punastelematta kykene katsomaan...
Ainutlaatuisen tyylikkäät ja yksilölliset!
Muutamana kesänä poika ja tytär vaihtoivat "sisarushihat".
Melekosen hauska tuokio oli se!
Kyllähän se äiti neuvoi, että tuosta vaan poikki
ja sitten tästä ommellaan...
Poika pitempään merkkien ompelua harjoitelleena
sai ompeluksensa ensin valmiiksi.
Alkoi kuulumaan mahdoton nauru:
Ommeltu hihan kappale oli nurinpäin!
Ja kun sisko sai omansa valmiiksi; sama homma!
Päättivät, että näinhän niitten pitikin tulla...
Varsinaiset sisarushihat!
Taisivat väärälle puolelle jääneet merkit
siirtää kuitenkin päällyspuolelle näkyviin.
On nimittäin tyyliä!
Ja edelleen ihan ehjä, mitä nyt
lahkeensuiden kuminauhat on poistettu.
Esikoisellani kokeilin tätä haalaria aikoinaan,
ihan vain nostalgian vuoksi!
Materiaali ei ole enää-,
tai liekö koskaan ollutkaan; mitään joustavaa ja mukavaa.
Aika jäykkistä ja kankeaa.
Antiikkia, antiikkia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti