Konstan kelkka

Ystävä toi Konstalle kelkan.
Kun etelässä ei meinaa riittää lunta kelkkailuun!
Hauska, pieni, vanha, käsin väkerretty kelkka.
Just nallelle sopiva!

Vetäkää! Vauhtia!
Kyllä lunta on jo sen verran jalasten alle,
että luistaa...

Mielessä pyörii joku lapsena kuulemani satu kelkasta,
mutta en millään muista tarkemmin...

Tulihan sitä lunta!
Mutta se oli vain ohikulkumatkalla kohti länttä.
Hetkisen talven tuntua; tätäkö se olikin!?

Kelkkaretkelle tietysti!
Konsta joutui isoimpana narun varteen,
kelkan vetäjäksi.
Muisto ja Eevert nauttivat kyydistä.

Jalaksille kyytiin?!
Ne ovat vähän liian lyhyet
kelkan takana kyydissä seisontaan...

Voi, miten muistankin sen,
kun penskana kuljettiin koko perhe
naapuriin iltakylään hevosella ja reellä.
Peltojen halki,paksussakin hangessa matkaten.
Istuimme reessä vällyn alla, äiti ja lapset.
Isä ohjasti reen takana seisoen;
siinä oli oikein seisojalle oma paikka.
(Liekö silläkin joku nimi... en muista)
Ja miten meitä pelotti!
Että reki kaatuu, kun se heilui puolelta toiselle.
Että isä putoaa kyydistä reen takaa.
Että hevonen uupuu hankeen.
Että ei löydetä perille.
Pimeää, mitään ei nähnyt.
Isä sanoi, että hevosilla on jaloissa silmät,
ne näkee kulkea pimeässäkin.
Niitä silmiä sieltä sitten päivänvalossa etsittiin...
Mutta aina osattiin perille.
Hevoselle jätettiin heiniä eteen vierailun ajaksi.
Ja umpipimeässä kotimatkalle,
valmista reen jälkeä pitkin.
Seikkailujahan ne olivat!

Jouluaattona meillä vieraili
Tasun Tallin tonttuväki naapurista.
Olipa mukava!

Sai silitellä hevosta, syöttää sille leipää.
Ja tarjota tontuille kahvia ja kakkua!
Sai kuulla reen jalasten ääntä lumella,
kulkusten säestyksellä.

 Muistoja.
Ja tätä päivää naapurin hevostilalla!