Dinot ja valaat hangella

Tytär piirteli käydessään pari uutta
heijastinmallia; valtava valas ja leikkisä dinosaurus.
Apua on mukava saada silloin,
kun oma kynä ei taivu, eikä millään saa
toivottua jälkeä piirretyksi.

Aamuauringon kalpeassa valossa;
kevään uudet heikut parin viikon takaa.

Möngertäjä menneisyydestä!

Valaat odottavat siellä Norjassa ihailijaansa.
Sen innoittamana nämä syntyivät.
Kohta on kesä ja valassafarit...

Vesiä päin!

Tänä aamuna kylläkin tiputtelee lunta taivaalta.
Mitenkäs menikään se sanonta;
uusi lumi vanhan surma?
Olkoon sitten niin.

Tiistaiaamuna, lähtiessäni ajelemaan kohti Jyväskylää;
oli neljä metsäkaurista kotitiellä ihan lähellä
näköyhteyden päässä.
Siinä mittailimme toisiamme.
En meinannut millään malttaa käynnistää autoa
ja häiritä niitä.
Oli se mukava näky!!
Olen syötellyt metsäkauriita kevättalven ajan,
vienyt heiniä pitkin metsiä eri paikkoihin.
Ne ovat liikuskelleet ihan pihapiirissä,
mutta lienenkö ollut niin paljon poissa,
etten ole säännöllisesti päässyt näkemään niitä...
Nyt on maisemassa jo paljon lumettomia paikkoja,
metsäkauriit sulautuvat siihen oikein hyvin.
Rauhaa heille!

Suoraan ja ylväästi, vai mutkitellen

Niin, meneekö se elämä suoraan ja ylväästi,
kuin kasvatuskoivikko?
 

Eipähän mene.
Onneksi.
Aika tylsähän olisi se suora ja yksioikoinen tie.
Parempi, kun on rosoja ja mutkia, mäkiä ja pyllähdyksiä.
Ja vaikka haluaisikin jonkun mutkan perua,
- se meni jo!

Ne elämät nyt vain menevät, niinkuin menevät.
Mutkitellen, mutta kuitenkin.
Jokaisella omansa.
Tai, kuten eräs piispa on sanonut:
Kaikilla on tämänsä.

Jokaisella oma oksansa.
Kunhan se jotenkin kestää elämän painon.
Ja kestäähän se.
Jaksaahan se.
Taipuen, taivutellen, venytellen.
Yksin ja yhdessä.

Tulkoon, olkoon, kevät

Nämä kuvat ovat viikon takaa omasta metsästä.
Nyt on jo sielläkin vähemmän lunta.
Lämpimät päivät tekevät tehtävänsä.
Kevät, kevät.
Etelä-Suomen lumettomuus tuli todistettua
käly-ystävien tapaamisessa.
Menossa kevään hyppyviikot.
Yönseutu kotona ja huomenna jatkan tarkastamaan
Keski-Suomen lumia.
Ehkä sieltä kotiuduttuani pääsen jo haravan varteen...

Pöllöjen puputusta ja peipposten laulua,
nautitaan kevätpäivistä ja - illoista!

Siskosottiisi; rautaa vai roskaa

Toisen romu on toisen aarre.
Rautaa vai roskaa, kuten Rock-radiossa.
Meikäläisen silmä lepää ruosteisessa raudassa.
Sama maku on koko sisarusparvella.
Heillä roikkuu kaulassa vanhat ikkunanhaka- riipukset.
Pelastettu purkutalon romun seasta,
nuotiossa poltettu ja pyöritelty kiiltäväksi.
Upeita, uniikkeja, kierrätystä!

Siskosten lenkit.
Kaiken se kestää.
Ainakin melkein.

Pyöreästi tai kulmikkaasti, mutta kuitenkin
pidetään yhtä.

Kommentoivat, sukanneuleelleni.
Mutta kahdet villasukat valmistui ihan siinä ohessa,
huomaamatta ja itsekseen.
Miun siskolta saamassa magneetisssa teksti:
"Tänään en tehnyt yhtään mitään
- se oli juuri niin ihanaa
kuin kuvittelinkin"
Ymmärsin sen jotenkin naljailuksi...

Ja ne muistot.
Jonnijoutavat.
Paloivat iloisesti.
Yksi siskonen toi kassillisen entistä elämää.
Nuotioon.
Kirjeet, kuvat, interreilit, runot ja laulut.
Ei ne laulamatta ja nauramatta palaneet.
Laulu ja nauru kaikui naapurikylille saakka...
Talonomistajasisko yritti kyllä hillitä
meijän mekastusta, mutta turhaan.
Sanoin hälle, että siehän oot, niinkuin meijän isä;
kun puolukkametsässä aikoinaan kaksi
nuorempaa siskoa tutustui ensi kertaa hirvikärpäsiin.
Se kuului ja kauas.
Ja isä, keskellä korpea, yrittää hiljentää meitä sanalla:
Olokkee hiljemppoo, elekkee huuttoo... ...

Jokaisella meillä sama siivous.
Kenellä takana, kenellä edessä.

Antaahan muistojen olla.

Siskosottiisi; nallet rannalla

Melkein.
Kastui nallen peput!
Jään päällä vettä. Näytti aika hurjalta.
Eipä sinne ollut menemistä,
jos halusi säilyttää itsensä kuivana.

Aurinko upposi.

Lämmintä kiven kylkeä.
Turvallista.

Muistot, ne muistot,
tuumasi Muisto.
Niistähän ihmisen elämä muodostuu.
Joka hetki, joka päivä lisää,
- entisiä unohtamatta.
Mihin ne mahtuu?
Luulen, että vanhemmasta päästä tyhjenee
samaa vauhtia...
Onneksi niitä ikiaikaisia muistoja sai taas
jakaa siskojen kanssa.
Kun on se yhteinen elämän alku.

Kuka mistäkin onneansa hakee.

Konsta- pöljänder, ei siellä mitään oo...
Pikkusisko sai vain houkuteltua!

Toinen täältä, jään alta?

Jos lie olleet siskotkin; mitä lie,
niin olivat kyllä nalletkin!
Joukossa... hauskuus ja hulluus tiivistyy...

Peruskallio.
Siihen luotan, sillä seison jämäkästi.

Vaikka vain pieninä palasina, kunhan kuitenkin.
Tämä elämä.

Aurinko nousi tänä(kin) aamuna

Ja komeasti nousikin; pikkupakkasen innoittamana.
Hanki kestäisi viipotella isompienkin kulkijoitten.
Seurasin eilen päivällä,
kun rusakko siksakkasi pellolla.
Miulle ei selvinnyt sen kevättanssin tarkoitus...
Meillä, näillä leveysasteilla, on siis täydet hanget,
kevät- sellaiset.

Kiertelin ja kahlasin eilen metsissä;
sielläkin on lunta aukeimmilla paikoilla yli saappaanvarren.
Vielä menee aikaa,
ennenkuin pääsee raivaamaan jotain rääseikköjä.
(Rääseikkö: ylimääräistä sekapuuta kasvatettavan
puuston seassa...)
Mutta onhan se mukavaa suunnitella valmiiksi,
minne suuntaa raivaussahan kanssa,
kunhan lumet ovat poissa.

 Liki Konstan mittainen lumi kellaripolun reunalla.

Mustarastaat, niitä on ainakin neljä;
peuhaavat pensaikkojen alla.
Lauluääni on vielä kohmeessa.
Mutta sitä odotellessa kuunnellaan muita lentäviä.

Kaikkea kaunista ja mukavaa tähän
huhtikuun alkuun!

Siskosottiisi

"Kallio kierrättää"- ryhmästä nuorimmaisen bomgaama kortti löytänyt tuolinsa siskon keittiössä!

Piäsiisen aika sujui näissä merkeissä:
Neljä siskoa;
kolme päivää, kolme yötä.

Ei sitä kestäisi Erkkikään, eikä hänen veljensä Viljo.
Paljon puhumista, paljon muistamista.
Ja tottakai, ilman muuta, sehän on selvää;
jokainen puhui yksitellen toisten hiljaa kuunnellessa...
Limittäin, lomittain, päällekkäin, sivuttain.
Sitähän se on.
Jälkipolvetkaan eivät ole päässeet mukaan siihen tahtiin;
yksi aloittaa, toinen jatkaa, kolmas oikaisee,
mutta neljäs on aina oikeassa!
Ainakin omasta mielestään...

Aurinkoa, tuulta ja sulavia lumia.
Yli lentäviä joutsenia.
Pieniä iloja, isoja asioita.

Sen verran sulaa sammalta,
että nalle voi painaa päänsä ja levähtää...

Muisto sai hellää sylitystä,
kun "mie tykkeen eniten tästä nallesta"...

Villasukkarokkia.
Sitä tuli Chisun malliin yötämöisiin.
Yhteislaulua sanasta sanaan.

Tuttavia.
Tekemäni Jahvetti, joka männä keväänä hurmasi siskon.
Ja Hermanni-vanhus, jonka pään kiinnitin kesällä.
Sulassa sovussa, mutta tarkkailun alla!
Mielikuvitus se teki nallejen kanssa kepposia!

Tätä ei tunnistettu.
Vieraileva yksilö kevätsäässä.