Lieksan lumet

Ajelin viime viikonloppuna Lieksaan
tarkastamaan siellä meneillään olevan hakkuun.
Pöllit olivat jo siististi pinoissa.
Männikön harvennusala oli kesken ja
kauniit keltaiset Ponsset levähtivät pyhän yli.

Lunta riitti!
Mutta lumikengillä pääsi helposti liikkumaan umpihangessa.
Kuuset olivat kietoutuneet talvilepoon lumipeiton alle.

Pilkahdus purosta,
siellä se iloisesti pulputti lumen alla.

Konsta, korpien kulkija.

Myllyn talviuni.

Saukon jäljet?
En tunnistanut.

Tämmöiset mietteet;
jospa levähtäisin kuusen juurella?

Tätä vanhaa karsikkopetäjää pitää tervehtiä
jokaisella käynnillä.
Se on niin liikuttavankoskettavanhellyttävä...

Tuleeko sitä kahvia...

Kevättä ja kesää odotellessa.

HYVÄÄ NAISTENPÄIVÄÄ

Naistenpäivä.
Kukkia ja kakkua pöytään?
Ruisleipä naisen tiellä pitää.

Äitimaa, äitikuusi.
Suojassa, turvassa, hellässä huomassa.
Se on tunne.
Suoja.
Se on sisällä, sydämessä, mielessä.

Jos minulta kysytään,
kuka on tärkein elämäsi nainen;
vastaan: äiti.
Muistoissa.

Ja tänä päivänä tärkeimmät ja rakkaimmat
ovat kaksi ihanaa tytärtäni.
Ja ihanat siskot.
Ja ihanat ystävät.

Miten se sanonta menikään;
Kun nainen toimii, koko maailma toimii.

Tänä aamuna olen lapioinut
navetan katolta tippunutta lunta
satakaksikymmentäkolme lapiollista.
Kyllä maistui kahvi ja ruisleipä sen jälkeen!

Hyvää Naistenpäivää!

Isot nietokset - pieni nalle

Lisää lunta näillä leveysasteilla, lähes päivittäin.
Milloinkahan nämä sulaa pois?
Elokuussa?

Valmistui pieni nalle, vaaksan mittainen.
Katselin ikkunasta ulos ja mietin nallelle nimeä.
Nietos.
Olkoon se Nietos.
Muistaapahan syntymäpaikkansa lumimäärän
maaliskuun alkupäivinä vuonna 2016!

Viljon sylissä.
Ihan kuin se olisi Viljon pentu!

 Pieni kelkka muuttuikin isoksi pienen nallen rinnalla!

 Kyytiin kuitenkin!

 Kuusen oksaan korkealle...

Talven tikkaat.
Ja ne nietokset.

 Löytyihän se sopivan kokoinen tuoli.

 Ja hevonen.

Hankeen teki mieli tällä nallella!
Nietos nietoksessa.
Onhan niitä lumelle ja talvelle nimiä Suomessa.
Hanki, suvi, nuoska, kinos ja räntä.
Ja niin edelleen.

Lauantaiaamun kissanpolkkaa

Tänään ei näy aurinkoa,
mutta onhan se välillä ilahduttanutkin.
On saatu taas uutta lunta  maiseman kirkastukseksi.

Haisuli on löytänyt tuvan lattialta sen
aurinkoisen paikan.
Ihmeesti se jo maalisaurinko alkaa lämmittämään!

Linnut laulaa titityytä ja muuta kevätsävelmää
aamusta alkaen.
Kevättä päin!

Katolta valui verho makuuhuoneen ikkunaan.
Hämärän hyssyä.
Mielenkiinnolla odotan, milloin valkenee.

 Piilossa katseilta...

 Vanha herra Viiru on muuttumassa nalleksi?

Vieraileva tähti Toffee viihtyy ulkosalla.
Se järjesti ylimääräisen lauteitten pesun,
kun oli huonon elämänsä sinne purkanut.
Siivous lankesi minulle, kun omistaja oli viilettämässä.
Ei ihan niitä mieluisimpia hommia!

Pihka

Maailman paras tuoksu:
Pihka.
Rakastan pihkan tuoksua.
Se on jotain niin alkukantaista ja aitoa.
Tervehdys vuosisatojen takaa.
Kunpa sitä tuoksua saisi pulloon, josta nuuskutella.
Täytyy tyytyä pihkavoiteeseen,
jota pidän aina mukanani.
Sillä on hyvä hoitaa "pykimät", eli haavat.
Tuntuu, että pelkkä tuoksukin jo parantaa.

Pihka on turvallisuuden tuoksu.
Se tuo mieleen muiston lapsuudesta,
kun isä palasi illan hämärässä metsätöistä.
Riisui pihkalle tuoksuvat
sarkahousut ja -takin kuivahtamaan uunin viereen.
Siinä ne roikkuivat kattohirren naulasta,
kuivuivat seuraavan päivän töihin.
Pihka:
Lapsuus.
Koti.
Tuvan hämärä lämpö.
Isä, äiti, siskot.

Pihka on metsän tuoksu.
Ja myös rahan tuoksu.
Kun hakkuu on tehty ja pöllit ovat pinossa
odottamassa kuljetusta sahalle, tehtaalle, jalostettavaksi.
Pihka tuoksuu...

Täytyy myöntää, että olen monena päivänä
suunnannut lenkkini sen tien varteen,
jossa naapurin pöllipinot tuoksuvat!
Vedän pitkiä nuuhkaisuja ja nautin...

Autolla ajessa pihkan tuoksu tulee auton sisälle,
kun tien varressa on hakkuutyömaa
tai havupuulastissa oleva tukkirekka painaa vastaan.

Monesti olen ottanut autoon pihkaisen lastun
tuomaan metsän tuoksua.
Meikäläisen wunderbaum...

Joskus vuosia sitten tyttären kanssa lenkillä ollessa
tytär sanoi pöllipinon kohdalla:
Juu, tuoksuu pihka, elä ennää sano!!

Ja on Pihka tietysti myös yhden tekemäni nallen nimi!
Tässä se seikkailee Konstan kanssa patikointireissulla.

Kevyttä kenttälounasta

Olin viikonlopun katsomassa pohjoisen lumia.
Samalla näin muutakin mukavaa;
ystäväni, miehensäkin pikaisesti,
tyttärensä talvilomalaisen.

Lumenvalkoinen haluaa sisälle!

Ehdin tavata myös
kummityttöni sekä hänen miehensä ja karvaturrinsa.

Ja kummitätini.
(-Huokaus-)
Hän on se viimeinen tämän meidän talon
edellisen sukupolven elossaoleva, äidin sisko.
Mutta menossa jo.

Mitä jää ihmisestä jäljelle silloin,
kun hän kadottaa muistin?
Varjo vain?
Kuori?
Raamit?
Hiljaisuus?
Muistot?

Nallepojat odottelemassa aamukahveja auringonpaisteessa.

Muistot.
Joita hän ei enää itse muista.
Ihmiset, rakkaat, joita ei enää muista.
Eletty elämä ollut ja mennyt.
Tallessa?
Vain häivähdyksiä sieltä, täältä.
Ei voi kysellä ja jakaa enää mitään.
Surullista.
Kertoilla ja muistella voi, mutta kaikesta näkee,
että hän ei pysty muistamaan.
Lauloin hänelle Ystävä sä lapsien.
Ja hän lauloi mukana, melkein sanasta sanaan...
Minut hän tunnisti, mutta nimi ei löytynyt.
Ja ei olisi raaskinut laskea minua lähtemään pois.

Ystävän melkein valmis nalle, josta tulenee Naava...

Mietin, mitkä perintötekijät kulkevat suvussa.
Kunpa ei itse tarvitsisi olla joskus muistamaton,
unohtunut.

Melekonen nappisilimä tämä! Kummitytön Pepi.

Pakko päättää taas:
Eletään tätä päivää, tässä hetkessä.
Ollaan onnellisia tästä, mitä on.
Muistoistakin.
Kun vielä muistaa.
Ollaan onnellisia; vaikka nallen tekemisestä.
Villasukan neulomisesta, - josta täti kysyi,
että joko tuli kummallekin varpaalle!

 

Kevyttä kenttälounasta,
sanoin ystävälle muutamankin kerran.
Tämä elämä.
Tällä kohtaa.

Talvi jatkuu

 Knuuti ja Konsta lumisateessa.