maanantai 29. helmikuuta 2016

Kevyttä kenttälounasta





Olin viikonlopun katsomassa pohjoisen lumia.
Samalla näin muutakin mukavaa;
ystäväni, miehensäkin pikaisesti,
tyttärensä talvilomalaisen.

Lumenvalkoinen haluaa sisälle!

Ehdin tavata myös
kummityttöni sekä hänen miehensä ja karvaturrinsa.


Ja kummitätini.
(-Huokaus-)
Hän on se viimeinen tämän meidän talon
edellisen sukupolven elossaoleva, äidin sisko.
Mutta menossa jo.


Mitä jää ihmisestä jäljelle silloin,
kun hän kadottaa muistin?
Varjo vain?
Kuori?
Raamit?
Hiljaisuus?
Muistot?

Nallepojat odottelemassa aamukahveja auringonpaisteessa.

Muistot.
Joita hän ei enää itse muista.
Ihmiset, rakkaat, joita ei enää muista.
Eletty elämä ollut ja mennyt.
Tallessa?
Vain häivähdyksiä sieltä, täältä.
Ei voi kysellä ja jakaa enää mitään.
Surullista.
Kertoilla ja muistella voi, mutta kaikesta näkee,
että hän ei pysty muistamaan.
Lauloin hänelle Ystävä sä lapsien.
Ja hän lauloi mukana, melkein sanasta sanaan...
Minut hän tunnisti, mutta nimi ei löytynyt.
Ja ei olisi raaskinut laskea minua lähtemään pois.

Ystävän melkein valmis nalle, josta tulenee Naava...

Mietin, mitkä perintötekijät kulkevat suvussa.
Kunpa ei itse tarvitsisi olla joskus muistamaton,
unohtunut.

Melekonen nappisilimä tämä! Kummitytön Pepi.

Pakko päättää taas:
Eletään tätä päivää, tässä hetkessä.
Ollaan onnellisia tästä, mitä on.
Muistoistakin.
Kun vielä muistaa.
Ollaan onnellisia; vaikka nallen tekemisestä.
Villasukan neulomisesta, - josta täti kysyi,
että joko tuli kummallekin varpaalle!

 
Kevyttä kenttälounasta,
sanoin ystävälle muutamankin kerran.
Tämä elämä.
Tällä kohtaa.

4 kommenttia:

  1. Täällä karvainen kaveri levittää lehdet. Huoh! Ei ole tälle päivää eka kerta. Terveisiä. t. Anna

    VastaaPoista
  2. No huoh!! Siun pitää tilata karvakuonolle oma lehti... Koetahan iloita ja pärjätä!

    VastaaPoista
  3. Kyllä muistisairaskin muistaa joskus ihmeen paljon, ihan olen saanut hämmästyä. Riippuu toki mikä muistisairaus kyseessä, ja on yksilöllistä. Syvin ihmisyys säilyy, ja tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos; juuri näin! Kummitätini, joka nyt kesällä täyttää 90., jos Luoja suo; hänellä on aina kova huoli tarjota kahvia ja ruokaa jne, kun on karjalaiset juuret, niin vieraavvaraisuus on säilynyt. Niinpä aina viemme kahvit ja tarjottavat mukana, että voimme yhdessä nauttia pöydän antimista...

      Poista