lauantai 3. tammikuuta 2015

Hiihtämisestä


Ostin markkinoilta sukset!
Ne olivatkin liian pienet Konstalle.
Eevert joutui hiihtokouluun!
Konstaa ei harmita ollenkaan.

Lapsuuteni sukset!
Sauvat ovat jo hävinneet,
mutta löytyipä sittenkin aitasta
ne aidot ja oikeat rottinkisauvat porkkineen!

Mäystimet!
Siihen vain huopikkaan kärki
ja ei kun menoksi...

Kestävät.
Äidiltä tyttärelle!

Aika on tehnyt tehtävänsä.
Jotain polkupyörän kumia nämä pohjat.

Kun suksi katketa napsahti poikki
jossain mäenlaskussa,
- isä korjasi suksen entiselleen.
Joko ohuella peltilevyllä tai kuten tässä;
uusi kärki joutavasta suksesta...
En muista tarkalleen, milloin sain sitten
ne oikeat rotanloukku-sukset ja monot.
Sen muistan, miten pieniksi käyneissä monoissa
paleli varpaita...

Suvi-lumi kiinni suksen pohjassa
ihan kuin silloin pentuna!
Suksien pohjia siveltiin hiihdon välissä
suolapussilla tai saippualla, että luistaisi.
Ja se tervantuoksu!
Puusukset tervattiin hiihtokauden alkaessa.
Niin vissiin nykyäänkin tehdään niille
aidoille puusuksille!?

Suksi, suksi ei luista mihinkään...
Hiihtäminen ei ole koskaan kuulunut
intohimoihini.
Lapsena piti hiihtää. Ja hiihdettiinkin.
Kouluun oli lyhyt matka hiihtäen,
suoraan peltojen yli.
Isä merkitsi ladun oksilla molemmilta puolilta,
joten sukset osautuivat ladulle lumisateenkin jälkeen.

Kuin vanha tekijä...
Kansakoulun ensimmäisellä luokalla
osallistuin koulun hiihtokilpailuun.
Kai se oli pakkokin osallistua.
Jokaisen.
Oli sukset, tai ei.
Ja kaikilla taisi olla omat sukset 60- luvulla
pienessä maaseutukoulussa.

Mikäs on hiihtäjän hiihdellessä...
Hiihtokilpailussa miulle sattui
numerolappu seitsemän.
Ja tulin seitsemänneksi!
(Todennäköisesti viimeisenä...)
Muistan, miten en voinut lainkaan käsittää,
että miksi miulle ei annettu vaikkapa
numero ykköstä, että olisin tullut ensimmäiseksi!!
Silloin myös seitsemänneksi tullut
sai palkinnoksi lusikan.
Ja siinä oli: seitsemäs palkinto!
Olihan se pieni lohtu sekin!

Huoh- huokasen vähän!
Viimeksi olen noussut suksille muutama talvi sitten.
Ystävä patisti ladulle kaverikseen Pudasjärvellä.
Niillä nykyajan vermeillä hiihdeltiin.
Olihan se mukavaa... valmiilla ladulla.
Hiihdon päätyttyä en osannut päästää
hiihtokenkiä irti suksista.
Jätin sukset kenkineen pihalle...
Kyllä porukoilla riitti hupia!

Leikattu polveni ei tykkää hiihtämisestä,
vaan se kipeytyy ja ärtyy.
Eräsuksilla menen joskus umpihangessa,
hiljalleen ja lyhyen matkaa.
Mieluummin kuitenkin liikun lumikengillä,
jos lunta on niin paljon, ettei saappailla pääse!

Kun Komperon koulu lakkautettiin,
me kyläläiset ostimme koulun ja perustimme
Komperon Kylätalo- osakeyhtiön.
Reilun kymmenen vuoden kuluttua
myimme koulun yksityiselle.

Koululla pidetystä huutokaupasta
ostin kahdella eurolla palkintolusikan,
- sen ensimmäisen palkinnon!
Nauroin, että sainpas sen lopultakin!

Tänä talvena lunta on niin paljon,
että hiihtäjät voivat mennä luonnossa vapaasti.
Ei tarvitse tyytyä valmiisiin, hoidettuihin latuihin.
Jokainen voi nauttia liikkumisesta kuten haluaa!
Mie painun metsään lapikkaissa tai Sievin saappaissa,
ja kun niitten varret eivät riitä,
lisään alle lumikengät!
Ja muistelen niitä lapsuuteni suksia..

5 kommenttia:

  1. Mahtava juttu. Se oli kyllä aika koomista ku monot oli suksissa kiinni ;)
    t. Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei voi mittää, että tämmönen mäystinsuksilla hiihtäny tajua niihen nykysten rimputusten päälle...!!

      Poista
  2. Ja se häpeän määrä kun noilla piti kouluun hiihtää, vaikkakin ne jätettiin Ikosen kohtaan pystyyn odottamaan iltapäivää kun koulusta kotiin pääsi. Isä valmiiksi voiteli ne suolapussilla kun kävi siihen asti saattamassa. Kerran kotiin päin tullessa serkkupojat hiihti vastaan hienoilla lasikuitusuksillaan niin minäpä näppäränä tyttönä otin sukset kainaloon ja ns.suksin rumasana...eli kahlasin ladun vieressä umpihangessa, pojat kysyi, että mitä siellä teen johon vastasin, että kävelen!!! Se sama häpeä kun huopatossut jalassa varmaan huhti-toukokuussa aamulla läksin kouluun ja iltapäivällä puro sano pulipuli ja voikukat kukki koulun seinän vieressä...ihan ite kai aamulla kenkäni valitsin...huhhuh. Ai hyviä muistoja, enpä sanois, vaikka johan noille voi nyt vähä nauraakkin!!! Vaan palkinto-sulikka mullakin on, jopa kaksi!!! Toinen on III-palkinto ja toisessa lukee II-palkinto, jälkimmäisen sain kai säälistä vaikka olinkin kolmas kun ei niitä III-palkintosulikoita ollut!!!! Vaan hyvä on sulikkaleipiä niillä tehdä!!! Korkea aika oli ottaa käyttöön kun yli 30-vuotta laatikossa olivat maanneet!!!!

    VastaaPoista
  3. Ei kai ne kaikki lapsuuden - ja kouluaikaiset muistot niin hääppösiä ole, mutta jotenkin mukavampi muistella niitä hyviä ja iloisia muistoja...Onneks oikeesti voi jo nauraakin niille häppeille. Kaikilla niitä on! Ja voidaan sitten taas siskoseuroissa purkaa niitä ...sanonko mitä- muistoja pois! Eli tilausta olisi, milloin kokoonnutaan?!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mie en noita suolapusseja enkä muitakaan pusseja muista, minun sukset voideltiin kynttilänpätkällä; antiikkisellaisen...Mullapa ei oo yhtään palkintolusikkaa, taisin jo silloin laittaa opettajalle kampoihin tai suksiin niin ettei tullut edes säälistä lusikkaa. Tai sitten ne kaikki lusikat jaettiin jo silloin, kun sie olit koulussa... Koulun eteisen nurkkaan jouduin vaan häpeämään nauru/kikatuskohtaustani, Ja en muuten edes yksikseni nauranut!

      Poista