Tämmöiselle mehtäläiselle Seili tarjoaa runsaan kattauksen erilaisia metsiä
ja puita, joista ei meinaa päästä irti...
Seilillä on kuivia mäntykankaita, synkkiä kuusikoita, reheviä lehtoja, niittyjä,
kallioisia rinteitä. Laidasta laitaan.
Polut ja pienet tiet risteilevät saarella, joita pitkin saa vapaati viipotella.
Salaisuuksia puitten rungoilla...
Katseenvangitsijoita.
Tyttären lempimännyllä pääsi Konstakin loikomaan.
Aurinko leikitteli illalla jumalaisen kauniissa männikössä.
Saarella on paljon valkohäntäpeuroja. (Se on vieraslaji; sitä metsästetään jousilla).
Ei onnistuttu näkemään; ei ehkä oltu aivan hiirenhiljaa, vaan pulina kävi koko ajan!
Tytär on tavannut niitä useinkin yksin hiippaillessaan.
Takana suojaisa kuusikko...
Kallioita ja mäntyjä, mäntyjä, mäntyjä...
Kuka sanoo, että standart on paras??
Kuitenkin katse hakee ne käkkyrät ja erikoisimmat aina ja heti!
Pienimmästäkin kallion kolosta kasvaa kukka tai mänty!
Juuret!
Vaahteran vihreyttä...
Päärakennuksen pihalla yksin ja ylväästi.
Jykevien runkojen takaa pilkottaa Engelin suunnittelema vanha sikala...
Kirkkoniemen männyt kuiskivat saaren synkkää historiaa.
Yhdessä olemme enemmän...
Näitä pieniä teitä oli mahtava käpöstellä!
Miun varpaat ja ne männyt rantakallioilla...
Jokainen niin kaunis!
Elämää!
Muhkurainen vanhus sai leikkivän Konstan vyötärölleen...
Aurora.
Korkenpaikankammoa ei ollut pikkunallella?!
Yhdestä tulee kaksi?
Katajainen kansa.
Tämä kataja kasvoi luonnonniityn laidalla.
Saarella on kesäisin lampaita ja nautoja, jotka pitävät kasvuston kurissa.
Taas ne männyt kirkkoniemen kallioilla...
Siskokset saarnipuitten alla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti