Kuusimetsässä

Olen lenkkeillyt melkeinpä pelkästään
metsässä näinä keväisinä viikkoina.
Sekä omissa metsissä, että vähän naapurinkin.
Vanhoja polkuja risteilee pitkin ja poikin.
Kinttupolkuja, lehmipolkuja, mäyrän polkuja.
On myös muurahaistenkin tekemiä polkuja!
Mutta kun vielä eivät ole muurahaiset
siellä ahkeroimassa,
voi ihminenkin tarpoa niillä poluilla.
Tasapainoharjoituksena metsässä käveleminen
on oikein sopivaa.
Eihän se niin tasaista ole.
Ja pulssi nousee aivan yhtä lailla
metsäisillä poluilla kuin suoralla tielläkin.
Ja se metsän tunnelma!
Mielihyvää, metsävoimaa samalla.

Minun metsäni.
Kuusimetsä.
Sieluni maisema.

Ja ne kivet.
Sukupolvelta toiselle.
Aina yhtä ihanat aarteet.

 Kuusen kylkiluut.

Muurahaispesä.
Etelän puolella.
Aina.
Kohta ahkerat heräilevät.

Tässäpä kökötän.
Niinkuin pieni puu.

Puhdasta ilmaa, mitä hengittää.
Näin on, jos naavaa kasvaa.

Auringon leikit.

Ensiharvennuksen jälkiä.
Viheriäinen läjä oksia.
Kohta jo maatuneet kokonaan.

 Harvennusta odotellessa.

Toisella on toisenlaiset lähtökohdat.
Elämässä.
Kasvussa.
Kohti valoa, puristuksesta.

Näin käy kuuselle,
jos menee ja myrskyssä kaatuu.
Pölleiksi ja pinoon.
Sitten haloiksi ja uuniin.
Kaikki talteen.

Sammalta siellä, minne päivä paistaa.

Ja neulasmatto siellä, minne valo ei pääse.

Käveltiin meidän metsissä joskus
pohjoisen ystäväni kanssa.
Hän, vähäpuustoisiin tottunut, sanoi, ettei
hän uskaltaisi liikkua näissä tiheissä metsissä yksin.
Pelottavia kuulemma.
Ja miulle turvapaikka!
Nuorena tyttönä metsä meinasi
pelottaa pimeässä lenkkeillessä.
Tein sitten metsän kanssa yhteistyö- ja
avunantosopimuksen.
Päätin, että metsä on minun turvani.
Sinnehän hyppäisin piiloon ja suojaan,
jos tiellä tulisi joku vaara tai uhka.
Niin pääsin pimeän metsän pelostani!
Metsä; ystäväni, suojani, turvani.
Pimeässä ja päivänvalossa.